Suomen ja Pohjois-Venäjän ikimetsät

Harva suomalainen on koskaan päässyt kulkemaan oikeassa ikimetsässä. Valtaosalle myös ihannekuva 'oikeasta' metsästä on kaikkea muuta kuin mluonnontilainen vanha metsä: hyvinhoidettu, järeäpuustoinen - siis mhakkuukypsä - hongikko kuivalla kankaalla on monellekin luonnossa mliikkujalle metsää parhaimmillaan.

Kirveenkoskenmatonta, saati ihmisen käymätöntä metsää ei Suomessa ole mmissään. Pieninä rippeinä on Pohjois-Karjalassakin sentään säilynyt mmetsäkuvioita, joissa voi kokea ikimetsän tunnelman. Vanhan metsän mrakenteellista monimuotoisuutta kantaa puusto, joka varsinkin tuoreilla mailla on monilajinen, mutta ennen kaikkea moni-ikäinen. Elävän puuston vanhimpia ovat usein ylispuut, aihkimännyt, jotka ovat ehkä kestäneet useitakin metsäpaloja. Kuolleita puuyksilöitä on keloista ja pökkelöistä mm maahan kaatuneisiin liekoihin ja sammaleeseen peittyviin maapuihin. Puusukupolvien seuraanto kertoo, että oikea vanha metsä voi olla paljonkin mvanhempi kuin yksikään sen nykyinen puu. Metsän biologinen monimuotoisuus avautuu perusteellisemmin niille, jotka ovat jonkin eliöryhmän erikoistuntijoita: havumetsässä on ekolokero ainakin viidellesadalle kovakuoriaislajille, ja vielä suuremmalle määrälle esimerkiksi sääskiä. mHavumetsäekosysteemin koko lajimäärä lienee joitakin tuhansia. Vaikka mSuomen luonto tunnetaan verrattain hyvin, ovat tietomme monista meliöryhmistä (edelleen - ikuisesti?) hyvin puutteelliset. Kuitenkin tiedetään, että useat sadat lajit elävät vain vanhoissa metsissä.

Vanhan metsän tunnelmaa luonnehtii tasapaino, joka ei tarkoita pysähtyneisyyttä. Metsäekosysteemi, joka on pitkään toiminut ilman ihmisen aiheuttamia häiriöitä, on täynnä elämää, mutta kaikki tapahtuu ikään kuin hillitysti. Metsän rauha hiljentää ja tekee hyvää myös ihmiselle. Kaikki on niin kuin pitää.

Kaskeaminen ja tervanpoltto ovat vanhoja metsän käyttömuotoja, jotka ovat msuuresti vaikuttaneet metsiin erämaisillakin seuduilla. Itä-Suomen mylänkömailla väestön määrä on kuitenkin aina ollut niin pieni, että ihmistoimet eivät vahingoittaneet ekosysteemin ekologista jatkuvuutta. mVasta sotien jälkeinen tehometsätalous toi laajat aukkohakkuut Itä- ja Pohjois-Suomen valtionmaille, ja johti ojitusten myötä myös lähes täydelliseen suoluonnon tuhoon eteläisessä Suomessa. Maamme kirjaimellisesti hakattiin maailmankartalle. Satelliittikuvat 1970-luvun lopulla herättivät hämmennystä: Suomen itärajan hahmo erottui avaruudesta. Tämäkin tilanne on - valitettavasti - muuttunut. Viime vuosikymmenen aikana ovat laajat hakkuut vaivihkaa mutta nopeasti ja tehokkaasti levinneet myös Venäjän Karjalan rajaseudulle, ja suurempia yhtenäisiä metsäalueita on oikeastaan jäljellä enää Kuusamon korkeudella Vienansalossa. Laajoja yhtenäisiä metsäalueita on vain vähän jäljellä idempänäkään, Karjalan, Arkangelin ja Komin alueilla.

Metsiensuojeluun herättiin meillä kovin myöhään. Suomen itsenäisyyden 75-vuotisjuhlavuoden symboliseksi eleeksi tarkoitettu Pohjois-Suomen vanhojen metsien suojeluohjelma saatiin jokseenkin kunnialliseen päätökseen vasta itsenäisyytemme 80-vuotisjuhlan kynnyksellä. Etelä-Suomen metsiensuojelusta kiistellään edelleen. Myös tiedon puute haittaa ja hidastaa päätöksentekoa - metsäekosysteemien biologisen monimuotoisuuden ekologista tutkimusta on maassamme alettu oikeastaan tehdä vasta 1990-luvulla.

LISÄTIEDOT: Heikki Simola, home page http://www.joensuu.fi/ktl/www_oma/HSimola/kotiHSimola.htm

HAKEMISTO