29.6.2000
Suomen Luonto -lehti kerää havaintoja vesirutosta. Kyselyyn voivat osallistua kaikki vesillä ja rannoilla liikkujat kertomalla havainnoistaan: tarkka löytöpaikka, kasvin runsaus, milloin havaittu ensimmäisen kerran, onko kukkia nähty. Sanomalehden välissä kuivattu pikku näyte kasvista on toivottava määrityksen varmistamiseksi, sillä tietoja käytetään Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvimuseon levinneisyyskartoituksessa ja yhteispohjoismaisessa tulokaskasviselvityksessä.
Havainnot vesirutosta tulee lähettää Suomen Luonnon toimitukseen joko postitse tai sähköisesti elokuun 2000 loppuun mennessä osoitteella: Suomen Luonto, Kotkankatu 9, 00510 Helsinki tai sähköpostilla suomenluonto@sll.fi. Vastauslomake l& ouml;ytyy myös Suomen Luonnon kotisivuilta http://www.suomenluontolehti.fi. Sie llä laulaa tiltaltti, josta myös kerätään havaintoja.
Kyselyyn vastanneiden kesken arvotaan viisi riippumattoa (198 mk) ja viisi Markku Jokisen ja Heikki Willamon Ulkosaaristo-kirjaa (Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy, 198 mk). Kyselyn tulokset ja palkitut julkaistaan Suomen Luonnon lokakuun numerossa, joka ilmestyy 5.10.2000.
Pohjois-Amerikasta kot oisin oleva vesirutto (Elodea canadensis) saavutti Euroopan 1830-luvulla. Ensimmäisenä vesirutto havaittin Irlannissa eräässä tekolammikossa, johon oli istutettu ulkomaisia kasveja. Siitä vesirutto lähti valloittamaan Eurooppaa. Suomeen kasvi tuli akateemista kyytiä, kun professori Fredrik Elfving hankki sen Helsingin yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan 1884.
Jo 60-70 vuotta sitten vesirutto oli yltänyt maassamme Järvi-Suomen pohjoisreunalle. Aluksi kasvista oli vain pahaa sanottavaa, sillä villiinnyttyään se pystyi jopa hidastamaan kanavissa kulkevia laivoja ja tukkimaan putkia. Nyttemmin tulokas lienee jo hyväksytty Suomen luontoon, etenkin kun ruton valtaamien vesistöjen tasapaino on palautunut.
Vesirutto kasvaa upoksissa, mutta on yleensä helppo huomata ja tunteakin. Kasvin tummanvihreät, pitkulaiset, hienosti sahalaitaiset, 7-13 millin pituiset lehdet ovat enimmäkseen kolmen lehden kiehkuroina. Kesämökkiläisille kasvi lienee hyvinkin tuttu, sillä sen palasia tai kokonaisia versoja ryöpsähtelee veden pinnalle airon sohaisusta tai katiskaa nostettaessa. Pitkäperäisiä, melkein valkoisia kukkia kehittyy aika harvoin. Vesiruttoa kannattaa tarkata etenkin kasvillisuuden aukkopaikoista, kuten laiturien ja venevalkamien luota sekä ojien ja purojen suista ja luusuoista.
Vesirutto jatkaa yhä Suomen valloitustaan. Nykyinen melko yhtenäinen levinneisyys rajoittuuu suunnilleen linjan Pori-Mänttä-Viitasaari-Kiuruvesi-Joensuu eteläpuolelle, mutta sielläkin kasvi alituiseen leviää uusiin paikkoihin. Ahvenanmaalta ei tunneta ainuttakaan esiintymää, ja mainitun linjan pohjoispuolella niitä tiettävästi on tai on ollut hyvin harvakseltaan (Isojoki, Oulu, Haukipudas, Tornio, Suomussalmi, Taivalkoski, Enontekiö).
Kuinka paljon vesiruton suomalainen
ydinlaue on täydentynyt?
Onko sen ulkopuolelle ilmaantunut uusia
esiintymiä? Näihin
kysymyksiin haetaan nyt
vastausta.