Artkkeliehdotus Ympäristöön 12/98
Luonnonsuojeluliiton kaksivuotinen Lähiluontoprojekti asiantuntijaryhmineen on tuottanut periaateohjelman, joka korostaa lähiluonnon arvoa ja jäsentää sen vaalimisen keinoja. Ohjelmassa on esitetty toimenpide-ehdotuksia niin maankäytön suunnitteluun ja toteutukseen, viheralueiden suunnitteluun ja hoitoon kuin periaate- ja toimintaohjelmiin. Lähiluonnossa on kyse sekä luonnon biologisista ominaisuuksista että ihmisen suhteesta luontoon ja ympäristöön.
Lähiluontotieto on tietoa niin luonnon biologisista arvoista kuin opetuskohteista ja virkistyskäytöstä, ns. tavallisesta luonnosta. Myös tavallinen, rakennettujen alueiden ei- luonnonsuojelullisesti arvokas luonto voi olla arvokasta. Lähiluonnon vaalimisen tavoitteena on yhtenäinen, elinvoimainen, riittävä ja elämyksellinen lähiluonto. Ympäristöministeriö, Suomen ympäristökeskus, alueelliset ympäristökeskukset ja Suomen Kuntaliitto ovat avainasemassa tarjoamaan tukea ja välineitä kuntien työhön.
Periaateohjelman tarpeen synnyttivät kaupunkien ja taajamien luontoon, viheralueisiin, opetus- ja virkistysmahdollisuuksiin kohdistuvat monet uhkat. Vihreä pinta-ala vähenee ja pirstoutuu, köyhtyen ja yksipuolistuen samalla. Muutokset liittyvät maankäytön suunnitteluun ja toteutukseen, viheralueiden suunnitteluun ja hoitoon ja alueiden käyttöön. Esimerkiksi Espoossa on seurattu arvokkaiksi luokiteltuja luontokohteita: viime vuosikymmenen puolivälistä niistä on muuttumattomina säilynyt vain kolmekymmentä prosenttia. Tavallisen, esimerkiksi opetuksen tai iltakävelyn kannalta tärkeän luonnon kohtaloa ei yleensä edes seurata. Luonnosta vieraantuneet arvot yleistyvät: esimerkiksi moottorikelkka- ja vesikootteriajelua markkinoidaan sujuvasti luontoharrastuksena.
Ohjelmassa esitetään toimenpidesuosituksia niin valtakunnallisiin periaateohjelmiin kuten biodiversitettitoimintaohjelmaan, ympäristöhallinnon uuteen rooliin opastajana, tukijana ja uusien linjojen kehitäjänä kuin maankäytön suunnitteluun ja rakennusvalvontaan, viheralueiden entistä avoimempaan suunnitteluun ja luonnon monimuotoisuutta ymmärtävään hoitoon sekä asukkaiden osallistumiseen kunnan suunnitteluun. Ohjelman perustan loi noin vuoden kokoontunut viisitoistajäseninen monialainen asiantuntijaryhmä, jonka puheenjohtajan toimi Inkeri Vähä-Piikkiö.
Lähiluontokäsite rikkoo jyrkän jaon alkuperäinen luonto ihmisen muuttama luonto: luonto nähdään jatkumona. Luonnon muuttuneisuus ei vähennä sen arvoa, vaan se kuvastaa luontotyyppien olojen ja lajistojen eroa. Keskeistä on arvioida miten peruuttamattomia ja laajalle ulottuvia vaikutuksia ihmisen toiminnalla on. Lähiluontokäsitteeseen kuuluvat sekä luonnon biologinen arvo että ihmisen luontosuhde ja alueiden virkistyskäyttö. Luonnon elinvoiman ja uusiutumisen kunnioittaminen myös tehokkaassa käytössä olevilla alueilla on ekologisesti kestävän kehityksen ydintä.
Taajama- ja kaupunkiluonto muodostavat rikkaan kirjon erilaisia ympäristötyyppejä lähes luonnontilaisista voimakkaasti ihmisen muokkaamiin. Taajama- ja kaupunkiluonnossa toimivat samat luonnon kiertokulut kuin rakennetun alueen ulkopuolella, vaikka ihmisen vaikutus on hyvin merkittävää (tosin sijainti taajaman ulkopuolella ei automaattisesti poista ihmisen merkittävää vaikutusta). Taajamassa on myös ihmistoiminnan synnyttämiä pienympäristöjä, esimerkiksi ruderaattialueita, joita ei ole muualla. Taajamaluonnon erityisiä elinympäristöjä voivat olla esimerkiksi metsänlaiteiden pensaikot ja tiheiköt, rikkaruohostot, ojien ja puron varret, pienvedet, kosteikot, rannat, katajikot, lehdot, vanhat metsät, metsäpaloalueet, niityt, kallioalueet, vanhat puutarhat, pihat laiteineen, painolastikentät ja vanhat puutaloalueet.
Maankäytön ja viheralueiden hoidon tarpeisiin on kehitetty erilaisia viheralueiden luokituksia, jotka kertovat alueen käyttöpaineesta, asemasta maankäytön suunnitelmassa tai hoitotavasta. Alueen biologisista ominaisuuksista ne kertovat vähän. Ne eivät ole riittäviä luonnon ja sen monimuotoisuuden arviointiin. Viheralue-termiä määriteltäessä näkökulmana on usein alueen hoitaminen, muokkaaminen tai muuttaminen. Siksi viheralue on harvoin synonyymi taajamaluonnolle.
Luonnonsuojeluliitto esittää viheralalle muun muassa vuosittaista julkista hoitokatsausta, jossa kerrottaisiin kuntalaisille alueiden hoidon tavoitteet ja merkitys luonnolle pitkälläkin aikajänteellä. Katsauksessa esiteltäisiin lähiaikojen hoitotoimet ja kerrottaisiin miten asukkaat ja järjestöt voivat vaikuttaa suunnitteluun. Tavoitteena on avoin, vuorovaikutteinen suunnittelu, josta on jo saatu kokemuksia esimerkiksi Helsingissä. Tavoitteena on myös viheralueiden hoidon kehittyminen kohti luonnonolojen pohjalta räätälöityä, myös hoitamattomuuden sallivaa hoitoa.
Taajamaluonnon oikeasta tai riittävästä määrästä on mahdotonta antaa yleisiä arvoja: luonto on paikka- ja aikasidonnainen. Ihmisen kannalta keskeistä on viher- ja luonnonalueiden saavutettavuus. Edes jonkin alueen on oltava jokaisen asukkaan saavutettavissa lyhyellä kävelyllä, ja mitä pidemmälle patikoidaan, sen suurempia alueita tulee olla tarjolla. Luonnon paikka- ja aikasidonnaisuuden vuoksi on tärkeää ottaa suunnittelun pohjaksi paikallinen luontotieto, ei yleinen ohjearvo.
Paikalliseen, kunnan taajamaluontotiedon hankintaan suunnittelun ja suojelun perustaksi on olemassa käyttökelpoisia luokituksia, valmiita selvityksiä ja asiaa tuntevia yhdistyksiä ja kuntalaisia. Kaikentasoiseen kaavoituksen on hankittava hyvät tiedot paikallisesta luonnosta ja opetus- ja virkistyskäytöstä. Kaavoitustyöryhmiin kuuluu myös luontoasiantuntemus, jotta ratkaisujen vaikutuksia voidaan punnita myös lähiluonnon kannalta. Suunnittelussa mietitään tavoitteet viheralueiden yhtenäisyydelle kunnan sisällä ja suhteessa ympäröivään alueeseen, tavoitteet erilaisille säilytettäville alueille ja turvataan rakentamattomat rannat sekä opetus- ja virkistysmahdollisuudet. Esimerkiksi Kokkolan ympäristötoimi on hienosti edistänyt opetuskohdetietojen käyttöä kunnan kaikessa maankäytön suunnittelussa ja toteuttamisessa.
Paikalliset luonnon- ja ympäristönsuojeluyhdistykset ovat järjestäneet lukemattomia kaupunkikasvi- ja kaupunkilinturetkiä, niittytalkoita, löytöretkiä maankäytön kulttuurikerrostumiin muun muassa Imatralla, Turussa, Mikkelissä, Helsingissä, Lappeenrannassa, Vantaalla, Porissa, Riihimäellä ja Kotkassa. Oulussa on otettu kantaa yleiskaavoitukseen liittyvään tuoreeseen Virkistys- ja vapaa-ajan alueiden selvitykseen. Luonnonsuojeluyhdistys arvostaa selvitykseen liittyvää nykytilan kartoitusta, mutta peräänkuuluttaa luonnon monimuotoisuuden ylläpitotavoitetta. Yhdistys painottaa paikallisen luonnon arvostusta: asukkaiden jokapäiväisessä käytössä olevan viherverkon vaaliminen on ensisijaista. Turistikaan ei kaipaa erikoisuuksia vaan paikallisväriä.
Valtakunnallinen, vertailukelpoinen taajamaluontotieto on puutteellista. Suomessa puuttuu kattavaa tietoa taajamien tavallisten rakentamattomien alueiden ominaisluonteesta, niiden elinympäristötyypeistä sekä niillä vallitsevista lajistosuhteista. Taajamaluonnon valtakunnallista seurantaa tulee kehittää, jotta saadaan kokonaiskuva taajamaluonnon tilasta. Sitten voidaan määritellä taajamaluonnon vaalimisen keinot yhä täsmällisemmin. Taajama- ja kaupunkiluonnon tärkeät elinympäristöt tulee määritellä ja tuoda lainsäädäntöön.
Yhdyskuntarakenteen tiivistäminen on keino saavuttaa ympäristöä vähemmän kuormittavia taajamia ja kaupunkeja. Tiivistäminen ei itsessään ole tavoite, vaan tavoitteena tulee olla energiankulutuksen, muiden luonnonvarojen kulutuksen ja liikenteen haittavaikutuksien vähentäminen, kasvullisen maan säästeliäs käyttö rakentamiseen sekä taajaman ja kaupungin käytännön toimivuuden tasapuolinen tukeminen. Rakentamisaikaista ympäristöä vaalitaan: tontin ja rakennuspaikan luontoa ei muuteta enemmän kuin on välttämätöntä.
Maankäytön suunnittelun ja toteutuksen yhteydessä tulee valuma-alueet ja paikan vesitase ottaa huomioon ja säilyttää mahdollisimman muuttumattomina. Keskeistä on minimoida peitetyn maapinnan määrä. Taajaman ja kaupungin valumavesiä ei tule johtaa suoraan putkiston kautta vesistöön.
Ympäristöministeriöllä, Suomen ympäristökeskuksella, alueellisilla ympäristökeskuksilla ja Suomen Kuntaliitolla on keskeinen rooli tarjottaessa tukea ja välineitä kunnan luontotiedon hankkimiseen ja käyttämiseen suunittelussa ja päätöksenteossa, opetus- ja virkistyskohteiden inventoimiseen, virallisten viher- ja luontoaluekaavojen tekoon, rakennusvalvonnan koulutukseen, osallistuvan suunnittelun kehittämiseen ja maankäyttö- ja rakennuslain soveltamiseen.
Anna Parkkari
lähiluontosihteeri 1997-98
Suomen luonnonsuojeluliitto