Artikkeliehdotus Viherympäristöön joulukuussa 1998
Luonnonsuojeluliiton kaksivuotinen Lähiluontoprojekti on tuottanut periaateohjelman, joka korostaa lähiluonnon arvoa ja jäsentää sen vaalimisen keinoja. Ohjelma kannustaa lähiluonnon vaalimiseen maankäytön ja viheralueiden suunnittelussa, rakentamisessa ja alueiden hoidossa. Vaalimisen tavoitteena on yhtenäinen, elinvoimainen, riittävä ja elämyksellinen lähiluonto. Lähiluonnossa on siis kyse sekä luonnon biologisista ominaisuuksista että ihmisen suhteesta luontoon ja lähiympäristöön. Lähiluontotieto on tietoa niin luonnon biologisista arvoista kuin opetuskohteista ja virkistyskäytöstä.
Periaateohjelman tarpeen synnyttivät kaupunkien ja taajamien luontoon, viheralueisiin ja virkistysmahdollisuuksiin kohdistuvat monet uhkat. Vihreä pinta-ala vähenee ja pirstoutuu taajamissa ja kapungeissa köyhtyen ja yksipuolistuen samalla. Taajaman ja kaupungin luonnosta ei ole kattavaa tietoa tai olevaa tietoa ei käytetä kunnan suunnittelussa. Luonnosta vieraantumien on yhä tavallisempaa. Esimerkiksi vesiskootteriajelua ja moottorikelkkailua markkinoidaan luontoharrastuksena, vaikka luonnossa liikkuminen ja vihreästä ympäristöstä nauttiminen ovat parhaimmillaan ilman ylimääräistä melua ja energiankulutusta.
Maankäytön suunnittelu luo puitteet luonnon ja viheralueiden määrälle ja laadulle. Hyvässä viherverkossa alueet liittyvät toisiinsa eivätkä ole vain kaavoituksen jakojäännöksiä, liikennevihreää tai kujannepuita. Alueiden hoito vaikuttaa niiden luonteeseen, laatuun ja monimuotoisuuteen. Luonnon köyhtyminen ja yksipuolistuminen ovat seurausta alueen käytöstä, kulutuksesta ja hoidosta.
Luonnonsuojeluliiton mielestä viheralueiden hoito tarkoittaa sekä aktiivisia toimia esimerkiksi istuttamista, kitkemistä, pengertämistä, kastelemista että tietoista toimista pidättäytymistä. On paikkoja, joissa on paikallaan jättää lehdet maahan ja kaatunut puu elinympäristöksi pieneliöille sekä antaa aukkopaikan uudistua luontaisesti maapuiden antamassa tallaussuojassa. Luonnontilaisten ja -mukaisten alueiden tulisi olla myös keskeinen osa viheralueita: ne eivät ole vain unohtuneita alueita tai resurssien pakosta hoidon ulkopuolelle jääneitä alueita. Villit laikut ja joutomaat ovat usein lajistollisesti monilukuisempia kuin ihmisen luomat vihreät alueet. Joutomaa kuhisee elämää: talventörröttäjiä lintujen ravinnoksi, murkinaa perhosille, suojaa ja pesäpaikkoja pikkunisäkkäille ja monipuolinen kasvisto.
Luonto on ajallisesti ja paikallisesti ainutkertaista. Siksi luonnon monimuotoisuuden huomioon ottaminen vihersuunnittelussa ja hoidossa on haastava tehtävä. On mahdotonta määritellä yleispätevästi esimerkiksi taajamaluonnon oikeaa määrää, koska paikalliset olosuhteet tekevät kustakin elinympäristöstä ja kunnasta ainutlaatuisen. Erityisen tärkeitä elinympäristöjä voivat kaupungissa ja taajamassa olla muun muassa luonnonsuojelullisesti arvokkaat kohteet, pienvedet, suot, tikkametsät, rannat, pesimäsaaret, vetiset korvet, tervalepikot, vanhat metsälaikut, lehdot, kosteikot, vanhan sataman painolastialueet ja vanhat puutarhat. Viher -ja asuinalueilla voitaisiin suosia rikkaita pienympäristöjä kuten metsänlaiteiden pensaikkoja, tiheikköjä, rikkaruohostoja, ojien ja purojen varsia, katajikkoja ja kallioalueita.
Nykyaikaiseen ympäristön- ja luonnonsuojeluun liittyvän varovaisuusperiaatteen mukaan toimenpiteitä pitää punnita erityisen tarkkaan silloin, kun ei tiedetä niiden seurauksia.
Nykytietämyksen ja varovaisuusperiaatteen nojalla voidaan sanoa, että monimuotoisuutta vaalivat ainakin suojavyöhykkeet, koskemattomat alueet esimerkiksi purojen varsilla, osissa metsiä ja rannoilla. Kosteikkoja voidaan ennallistaa ja ihmisen tuomat roskat poistaa muun hoidon määrästä riippumatta. Myös tehokkaasti hoidetut alueet roskaantuvat, mutta niitä siivotaan jatkuvasti. Maapuiden, kolopuiden ja tiheikköjen salliminen monipuolistaa elinympäristöä. Pitkospuut ja muu kulun ohjaaminen sekä turvallisuudesta huolehtiminen erityisesti kevyen liikenteen väylien varsilla parantavat virkistysmahdollisuuksia ja ohjaavat kulutusta. Luonnosta ja viherympäristöstä kertovan valistuksen liittäminen osaksi työtä avaa silmiä läheisten alueiden monille ulottuvuuksille. Maastossa olevat kyltit, lehtijutut, tiedotteet ja tapahtumat voivat kertvat kuntalaisille alueen arvoista sekä luonnon että kulttuurin näkökulmasta.
Viheralueiden hoidon periaatteita tulisi pohtia paikallisten luonnonolojen, luonnon monimuotoisuuden ja opetuskäytön kannalta. Tavoitteena voisikin olla luonnonolojen pohjalta räätälöity hoito. Hyvään räätälöityyn hoitoon pääseminen on sitä helpompaa, mitä enemmän on käytössä tietoa paikan luonnonoloista ja ymmärrystä luonnon kiertokuluista ja vuorovaikutussuhteista.
Luonnonsuojeluliitto esittää, että viherala voisi ottaa käyttöön vuosittaisen hoitokatsauksen. Katsauksessa kerrottaisiin kuntalaisille alueiden hoidon ja toteuttamisen tavoitteet ja merkitys luonnolle myös pitkällä aikajänteellä. Katsauksessa esiteltäisiin lähiaikojen hoitotoimet. Samalla kerrottaisiin, miten kunnan vihersuunnitteluun voi osallistua ja vaikuttaa. Tavoitteena on pitkäjänteinen, kuntalaiseille ja järjestöille avoin ja luonnon monimuotoisuutta ymmärtävä hoidon suunnittelu.
Viheralalla on harpottu myös suuria edistysaskelia: esimerkiksi Helsingin kaupungin viherosasto on ollut rohkea edelläkävijä taajamametsien vuorovaikutteisen suunnittelun saralla. Myös kymmenvuotisen viheralueohjelman laatimisessa on sovellettu osallistuvaa suunnittelua. Kun suunnittelun alkuun lisätään laajapohjainen keskustelu tavoitteista ja suurista periaatteellisista linjoista, ollaan jo todella pitkällä.
Osallistuva suunnittelu on oppimisprosessi kaikille osapuolille. Tekevälle sattuu aina, mutta tärkeää onkin toimeen ryhtyminen ja avoin asenne. Suunnittelun avoimuus ja vuorovaikutteisuus tarkoittaa julkisuutta sekä asukkaiden ja järjestöjen ottamista mukaan suunnitteluun. Pitkäjänteisyys tuo työhön kymmenien ellei satojen vuosien näkökulman.
Kunnan sisäisellä tiedon kululla on tärkeä osa luontotiedon hyödyntämisessä. Tiedon kulun esteet tai katkokset heikentävät mahdollisuuksia käyttää jo hallussa olevaa luontotietoa. Esimerkiksi Kokkolassa on kartoitettu kunnan lähiluonnon opetuskohteita systemaattisesti, koska luonto-opetusta voi antaa vain luonnossa. Muutama vuosi sitten paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen Kokkolanseudun Luonnon puheenjohtaja teki kaupungille selvityksen yläasteiden ja lukioiden käyttämistä maasto-opetuskohteista. Sen pohjalta kaupunkin lähti kartoittamaan vielä nuorempien oppilaiden opetuskohteita: puistojen villiintyneitä nurkkauksia, rakentamattomia tontteja, lähimetsiä, niittyjä, luonnonrantoja, puroja. Päiväkodeilta ja ala-asteilta kerätyt tiedot on saatettu tietokonepohjaisen kartan muotoon, jolloin kunnan kaikki suunnittelijat tekniseltä ja kaavapuolelta ympäristö-, metsä- ja puisto-osastolle voivat käyttää tietoja helposti hyväksi suunnittelun alusta asti. Tiedoista on ollut hyötyä sekä päiväkodeille ja kouluille että maankäytön suunnittelulle: esimerkiksi Kallisen opetusmetsän viereisen urheilukentän laajennusta muutettiin niin, että metsä säästyi, puroa ei oikaistu viivasuoraksi, vesiaiheen tutkimista varten olevat portaat ja sillat säilyivät ja jalkapallokenttienkin määrä pysyi samana. Toisaalta tietokatkos uuden henkilön aloittaessa metsäosastolla aiheutti turhaa raivausta metsikön arvokkaan lintulehdon aluskasvillisuudessa. Kunnan suunnittelijat kommentoivat tapausta katsoen tulevaisuuteen: "Nyt tiedämme, että tiedon kulun kanssa täytyy olla vielä tarkempi."
Oulussa ovat herättäneet närää Hupisaarten rantojen raivaukset. Oulun luonnonsuojeluyhdistys, Pohjois-Pohjanmaan lintutieteellinen yhdistys ja Pohjois-Pohjanmaan luonnonsuojelupiiri ovat marraskuussa 1998 tehneet kaupungille kannanoton viheralueiden hoidon periaatteiden uudistamisesta. Erityisesti peräänkuulutetaan kaupungin teettämän linnustoselvityksen tietojen hyödyntämistä kaupungin omassa toiminnassa. Kannanotossa korostetaan, että Hupisaarten puiston hoitotoimet heikentävät alueen luonnonarvoja, ennen kaikkea alueen monipuolisen linnuston elinmahdollisuuksia.
Vihervuoden vietto ja vuoteen valmistautuminen voisivat vahvistaa viheralan omaa osaamista: lisätä koulutusta esimerkiksi viheralan vesiensuojeluun, luonnon monimuotoisuuden ymmärtämiseen ja vuorovaikutteisen suunnittelun kehittämiseen. Vuorovaikutuksesta jo saadut kokemukset ja osaaminen kannattaa saattaa laajemmankin piirin tietoon viheralalla. Kokonaisuudessaan teemavuoden tapahtumat pitäisi valita vuoden teeman ja tavoitteen mukaan punniten tarkkaan mikä niiden anti alalle on.
Vihervuoden teema asettaa vaateeksi myös paikallisen luontotiedon lisäämisen ja hyödyntämisen. Esimerkiksi paikallisten luonnon- ja ympäristönsuojeluyhdistysten lähiluontohankkeista voi löytyä yhteistyökumppaneita, asiantuntijoita ja ideoita. Riihimäellä on luonnonsuojeluyhdistyksen aloitteesta ja kunnan eri hallintokuntien yhteistyönä perustettu kosteikkopuisto vanhalle täyttömaalle. Kosteikkokasveja, perhosia, linnustoa ja vesielämää pursuava alue on herättänyt ihastusta ja kiinnostusta niin kouluissa, lehdistössä kuin ulkoilijoiden parissa. Turussa, Vantaalla, Porissa ja Espoossa on hoidettu kaupunkiniittyä talkoovoimin. Esimerkiksi Turussa on luonnonsuojeluyhdistyksellä viisivuotinen hoitosopimus kaupungin kanssa 1600-luvulta ihmisen käytössä olleesta Marjaniemen niityn alueesta. Talkoita järjestetään yhteistyössä ja ne ovat kaikille kaupunkilaisille avoimia.
Mikkelissä, Imatralla, Lappeenrannassa, Helsingissä ja Turussa on järjestetty kaupunkilintu- ja kasviretkiä keskustan tuntumaan. Lähiluontoprojektin Porvoon vanhan kaupungin kasviretki oli yleisömenestys. Vanhassa Raumassa voi ulkopaikkakuntalainenkin tutustua linnustoon ja kasvillisuuteen puukaupungin luonnosta kertovien esitteiden avulla. Esimerkkejä paikallista luontotietoa näkyväksi tekevistä hankkeista on tarjolla monia.
Teemavuonna viherala voisi kohtuullista korvausta vastaan tilata taajamaluonnon rikkautta esille tuovia retkiä, materiaaleja ja selvityksiä paikallisilta luonnon- ympäristönsuojeluyhdistyksiltä, lintutieteellisiltä yhdistyksiltä ja kasvi-ja hyönteisseuroilta. Retkien ja tiedon pohjalta on mahdollista kehitellä luontotiedon haltuunottoa myös viheralueiden suunnittelun tarpeisiin; vastuu paikallisen luontotiedon hankinnasta ja käytöstä on kunnilla.
Anna Parkkari, lähiluontosihteeri 1997-98
Suomen luonnonsuojeluliitto