1. Kuntien paikallinen luontotieto on otettava haltuun. Sen on ohjattava suunnittelua, toteutusta ja päätöksentekoa. Kaiken tasoisessa kaavoituksessa on käytettävä tietoa paikallisesta luonnosta, opetus- ja virkistyskäyttömahdollisuuksista. On mietittävä riittävät tavoitteet viheralueiden yhtenäisyydelle.
2. Kunnan ja maakunnan ympäristöohjelmiin otetaan lähiluontotavoitteet sekä luonnon että ihmisen luontosuhteen ja virkistyksen kannalta. Vaikutuksia tulee arvioida myös pitkällä, kymmenien vuosien aikajänteellä.
3. Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus kehittävät taajamaluonnon valtakunnallista seurantaa. Näin saadaan kokonaiskuva taajamaluonnon tilasta sekä vaalimisen tarpeista ja -keinoista. Taajama- ja kaupunkiluonnon tärkeät elinympäristöt tulee määritellä ja tuoda lainsäädäntöön.
4. Opetushallituksen, opetusministeriön ja kuntien opetussuosituksiin ja suunnitelmiin otetaan mukaan lähiluontotavoitteet.
5. Valtakunnallisiin yhdyskuntarakenteen tavoitteisiin ja kansalliseen biologisen monimuotoisuuden toimintaohjelmaan sisällytetään toimintatavoitteet myös lähiluonnon suhteen.
6. Ympäristöministeriö, Suomen ympäristökeskus ja Suomen Kuntaliitto ottavat tarmokkaasti haltuun lähiluontotietoisen opastajan ja kehittäjän roolin. Näiden tahojen on tarjottava eväitä kunnan luontotiedon hankkimiseen ja käyttämiseen suunnittelussa ja päätöksenteossa, opetus- ja virkistyskohteiden inventoimiseen, virallisten viherkaavojen tekoon, rakennusvalvonnan koulutukseen, osallistuvan suunnittelun kehittämiseen ja maankäyttö- ja rakennuslain lähiluontotietoiseen soveltamiseen.
7. Kaavamääräyksiä tulee käyttää tehokkaasti luonnon monimuotoisuuden ja lähiluonnon vaalimiseen ja ympäristöhaittojen minimoimiseen. Jokaiseen kaavatyöryhmään kuuluu myös luontoasiantuntija tai -asiantuntemus.
8. Tiivistämisen vaikutukset ympäristöön ja lähiluontoon sen monimuotoisuuteen sekä opetus- ja virkistyskohteisiin on arvioitava. Rakennusmaata on ensisijaisesti etsittävä teollisuus-, liikenne- tai varastoalueilta tai muutoin jo rakennetulta maalta. Kerran rakennettu kasvullinen maa on uusiutumaton luonnonvara taajamassa ja kaupungissa.
9. Rakentamisaikaista ympäristöä vaalitaan: tontin ja rakennuspaikan luontoa ei muuteta enemmän kuin on välttämätöntä. Rakennettujen alueiden vielä rakentamattomat rannat säästetään rakentamattomina.
10.Kansallisista kaupunkipuistoista luodaan tärkeä keino suojella yhtenäisiä luonnon ja kulttuurin kokonaisuuksia koko maassa.
11. Viheralueiden hoidon periaatteet on pohdittava luonnon monimuotoisuuden, paikallisten luonnonolojen ja opetuskäytön kannalta. On siirryttävä luonnonolojen pohjalta räätälöityyn hoitoon ja minimoitava hoitotoimien haitalliset ympäristövaikutukset. Viherala ottaa viheralueiden luonnonoloista ja niiden muutoksista kertovan valistuksen ja aktiivisen tiedottamisen osaksi toimialaa.
12. Erityiseksi näyteikkunaksi lähellä olevan luonnon monimuotoisuuteen joka kuntaan valitaan yksi tai useampia helposti saavutettavia, luonnontilaisia, luontaisesti muuttuvia alueita: esimerkiksi metsä, niitty, suo, pienvesi, joutomaatontti, vanha puutarha tai muu vastaava alue. Alueen muutosta seurataan ja siitä kerrotaan asukkaille tiedottein, retkin tai lehtijutuin.
13. Maankäytön suunnittelussa sekä viheralueiden ja niiden hoidon suunnittelussa varataan resursseja suunnittelukulttuurin kehittämiseksi yhä osallistuvammaksi, avoimemmaksi ja julkisemmaksi. Kunnissa otetaan käyttöön vuosittainen hoitokatsaus, jossa kerrotaan alueiden hoidon ja toteuttamisen tavoitteet ja merkitys luonnolle pitkällä aikajänteellä, lähiaikojen toimet ja se, miten vihersuunnitteluun voi vaikuttaa.
14. Asukkaat osallistuvat kunnan järjestämään vuorovaikutteiseen suunnitteluun, tekevät tarvittaessa valituksia ja kunnallisaloitteita. Luonnon- tai ympäristösuojeluyhdistyksen toimintaan osallistumalla voi yhdistää voimat muiden samanhenkisten kanssa. Pihan - omakotitalon, kerrostalon, koulun, päiväkodin, yrityksen, viraston - hoito voidaan arvioida ja muuttaa kestävämmiksi sekä luonnon monimuotoisuuden että ympäristön kuormituksen kannalta.