Maankäytön suunnittelu luo puitteet taajaman ja kaupungin luonnon- ja viheralueiden määrälle ja laadulle. Alueiden hoito vaikuttaa niiden luonteeseen, laatuun ja monimuotoisuuteen. Maankäytön suunnittelussa pitäisi valita luonnonoloiltaan sopivimmat alueet rakentamattomiksi ja vahvistaa näiden pysyvyys. Hyvässä viherverkostossa alueet liittyvät toisiinsa eivätkä ole vain kaavoituksen jakojäännöksiä, liikennevihreää tai kujannepuita. On perustellisesti punnittava, minne viherrakennetaan ihmisen hoidon varassa olevia, ylläpidoltaan kalliita viheralueita. Viheralan osaamista voidaan kohdentaa luonnon kannalta mielekkäämmin luonnon tukemiseen, sen olosuhteiden myötäilyyn, valistukseen ja roskaantumisen vähentämiseen.
Taajamaluonnon hoito on luonnon- ja viheralueiden ylläpitoa ja toteuttamista. Hoito voi olla luonnon omien toimintaedellytysten turvaamista, rappeuttavien prosessien estämistä, vastavaikuttamista ja korjaamista. Luonnonsuojeluliiton mielestä hoito tarkoittaa sekä aktiivisia toimia - esimerkiksi istuttamista, kitkemistä, pengertämistä, kastelemista - että tietoista toimista pidättäytymistä. Voi olla paikallaan jättää lehdet maahan ja kaatunut puu elinympäristöksi hajottajille sekä antaa aukkopaikan uudistua luontaisesti. Luonnon näkökulmasta tavoitteena tulee olla mahdollisimman itsenäisesti toimivat elinympäristöt. Hoidon tavoitteena on alueiden biologisen yksipuolistumisen ja köyhtymisen estäminen. Tietyissä valituissa ympäristöissä, kuten historiallisissa puistoissa, uudemmissa muotopuistoissa tai katuvihreässä voidaan korostaa ihmisen luomaa kokonaisuutta. Usein tehokasta hoitoa puoltava palaute ohjautuu hoidosta vastaavalle taholle. Tiheikköjä ja muita villimpiä alueita arvostava palaute ei sen sijaan saavuta toimijoita ohjautuessaan esimerkiksi luonnonsuojeluyhdistyksiin ja piireihin.
Luonnon ja viheralueiden hoito koskee monenlaisia alueita: muun muassa puistoja, taajamametsiä, suojelualueita, kulttuuripuistikoita, pappiloita, kartanomiljöitä, kosteikoita, kallioita, rantoja, saaria, suojaviheralueita ja katuvihreää. Hoidon tavoitteena pitäisi olla myös luonnontilaiset ja -mukaiset alueet; ne eivät ole vain unohtuneita alueita tai resurssien niukkuuden pakosta hoidon ulkopuolelle jääneitä alueita. Luonnonolosuhteet vaihtelevat aina ajan ja paikan mukaan, ja vaikuttavia tekijöitä on paljon: muun muassa säteilyolot, maanpinnan muodot, maaperä, vesiolot, ympäröivät alueet ja ihmisen vaikutus. Taajamaluonnon luokittelu hoidon ja käytön tarkoituksiin kertoo hyvin vähän alueen luonnonoloista. Kunkin kohteen hoito on räätälöitävä paikan luonnon mukaan.
Viheralueiden ja niiden hoidon suunnittelu on kauaskantoista työtä, jonka tavoitteet on tarkkaan pohdittava myös lähiluonnon kannalta. Ajankohtainen haaste on pitkäjänteinen, avoin ja vuorovaikutteinen suunnittelu, jossa uskalletaan pohtia tavoitteita. Pitkäjänteisyys tuo työhön kymmenien ellei satojen vuosien näkökulman. Avoimuus ja vuorovaikutteisuus tarkoittaa julkisuutta sekä asukkaiden ja järjestöjen ottamista mukaan suunnitteluun. Myös hyvä virastojen välinen tiedonkulku ja yhteissuunnittelu parantaa mahdollisuuksia tehdä ympäristön kannalta hyviä suunnitelmia ja toteutuksia.
Viheralan kestävä kehitys on myös ajankohtainen aihe: miten viheralueita suunniteltaessa, hoidettaessa ja toteutettaessa voidaan minimoida ympäristöhaitat ja vähentää luonnonvarojen kulutusta. Ulkopuolista energiaa, vettä, ravinteita, torjunta- ja muita aineita ja koneita tulee käyttää harkiten. Jätteiden syntyä ehkäistään jo työn suunnitteluvaiheessa. Kunnioitetaan ja säilytetään paikan luontoa mahdollisimman paljon. Suositaan kotimaista taimimateriaalia ja maatiaislajikkeita. Tarpeetonta maansiirtoa, maan muokkausta ja tilapäistä läjitystä vältetään.
Luonto on aina ainutkertaista aika- ja paikkasidonnaisuudessaan, ja siksi luonnon monimuotoisuuden ottaminen huomioon vihersuunnittelussa on haastava tehtävä. Nykytietämyksen ja varovaisuusperiaatteen nojalla voidaan sanoa, että monimuotoisuutta vaalivat:
Nykytietämystä ja kehitystyön tuloksia soveltamalla voidaan työvoimaa ja muita resursseja suunnata luonnon kannalta mielekkäästi.
Taajamien ja kaupunkien ekologisen ja biologisen tutkimuksen esiin nostamat erityiset paikat, muun muassa taajamaluonnon tärkeät elinympäristöt turvataan hoidon suunnittelussa ja toteutuksessa. Näitä voivat olla luonnonsuojelullisesti arvokkaat kohteet, pienvedet, suot, tikkametsät, rannat, pesimäsaaret, vetiset korvet, tervalepikot, vanhan metsänlaikut, lehdot, kosteikot, painolastialueet, vanhat puutarhat ja niin edelleen. Tarvittavissa kohdin ohjataan kulkua pitkospuilla, maastoon sopivilla aidoilla, luonnonkivillä, maapuilla tai riukuaidoilla, jotta alueen voidaan antaa kehittyä oman luonteensa mukaan. Viher- ja asuinalueilla suositaan lähiluontoa rikastuttavia pienympäristöjä, kuten metsänlaiteiden pensaikkoja, tiheikköjä, rikkaruohostoja, ojien ja purojen varsia, katajikkoja ja kallioalueita. Eri mittakaavatasoilla tunnistetaan ja tunnustetaan kaupungin tärkeät elinympäristöt, muut säästettävät kohteet ja vähän hoidettavat kohteet.
Kulttuurihistoriallisten kohteiden hoidossa säästävällä ja harkinnanvaraisella ennallistamisella päästään parempaa lopputulokseen kuin yksioikoisella palauttamisella jonkin tietyn ajan
asuun. Jos jossakin kohteessa on alunperin istutettu puut niin, että ne ajan myötä peittävät jonkin näkymän, voidaan miettiä mikä on ollut alkuperäinen tarkoitus. Ehkä olisi istutettu pensaita, jos näkymä olisi ollut tarkoitus säilyttää avoimena. Kulttuuriympäristöjä, joiden kohtelua täytyy harkita, ovat muun muassa linna-, kirkko-, kartano-, teollisuus-, ruukki-, maatalous- ja muut vastaavat ympäristöt, sotahistorialliset ja muut jäännökset, muinaismuistot, kasvitieteelliset puutarhat ja puulajipuistot, historialliset puistot, puutarhat, pihat, painolastikentät, vanhat hautausmaat ja puutalokaupunginosat. Historiallista puistokulttuuriamme voidaan rikastuttaa ottamalla luonnon monimuotoisuuden edistäminen yhdeksi lisäarvoa tuovaksi tavoitteeksi: esimerkiksi suosimalla lahopuiden kääpiä ja koristekasvien perhosia. Vanhojen talojen kivijalat, muurit tai kiviportaikot tarjoavat elinympäristön yllättävään monelle kasville ja eliölle. Ympäristöministeriöllä ja Suomen ympäristökeskuksella on tärkeä rooli siinä, että kulttuurikohteiden hoidossa otetaan luonnon monimuotoisuus huomioon.
Elinympäristöjen reunavyöhykkeet ovat usein lajistollisesti rikkaita ja raivaamattomina suojaavat kulutukselta. Esimerkiksi reunapensastojen eheys on pienten metsäsirpaleiden turva. Eheä reuna saattaa mahdollistaa pienten, jopa alle puolen hehtaarin metsälaikkujen säilymisen elinvoimaisina, uusiutuvina elinympäristöinä. Vakaa, toimintakykyinen ja tuottava elinympäristö on tärkeämpi tavoite kuin esimerkiksi lajimäärän nostaminen. Taajamassa reunavyöhykkeet saattavat olla pieniä jäännösalueita paikalla aiemmin olleista elinympäristöistä. Näiden läpi kulkevat polut voivat tarjota luontokokemuksia äänineen, tuoksuineen, väreineen ja pienilmastoineen. Alueiden säilymiseen vaikuttavat alueen kasvupaikkatyyppi, kehitysvaihe ja -rakenne, maanpinnan muodot, puuston vaihtelevuus, ryhmittyneisyys, erirakenteisuus sekä maa- ja lahopuut. Yksiselitteisten minimipinta-alojen määrittäminen on mahdotonta, koska paikkaan vaikuttavia tekijöitä on aina monia. Paikalliset olosuhteet ratkaisevat.
Taajamien ja kaupunkien vedet ja rantavyöhykkeet ovat tärkeitä sekä luonnon että ihmisen kannalta. Vesien varsilla on säilytettävä rantakasvillisuutta sekä suojavyöhykkeenä että maiseman kannalta - joka paikasta peratut rannat, oikaistut ja kivistä sekä puista siivotut uomat tarjoavat vain vähän mahdollisuuksia elämyksiin ja aiheuttavat tulvaongelmia. Sieltä täältä rantaan tehty reitti, pieni silta ja ihmisen tuomista roskista puhdistettu vesiuoma on kulkijalle luontokohteena antoisa ja samalla monimuotoinen elinympäristö. Viheralueiden suunnittelussa, rakentamisessa ja hoidossa on huolehdittava ravinteikkaiden taajamavesien imeyttämisestä maaperään tai muilla luontaisilla menetelmillä sekä parannettava valuma-alueen ja vesistön vedenpidätyskykyä. Oleellisia ovat kosteikot ja luonnonuomat, joita voidaan säästä, perustaa tai palauttaa. Vesiä ei tule ohjata suoraan putkistoon ja edelleen vesistöä kuormittamaan.
Taajamametsät ovat yleensä virkistyskäytössä. Siksi niitä ei tarvitse hoitaa kuten talousmetsiä. Taajamametsien hoito ei saa olla itsetarkoituksellista, vaan toimenpiteiden täytyy olla perusteltuja. Tavoitteena tulee olla metsän luontainen uudistuminen. Lienee ilmeistä, että mitä suurempi metsä on kyseessä, sitä suuremmat mahdollisuudet on toimivalle ekosysteemille ja uudistumisdynamiikalle. Pienellä metsälaikulla puu ei mahdu kaatumaan luontaisesti aiheuttamatta riskiä ulkoilijoille. Tällöin voidaan jäljitellä luontoa jättämällä kaadettuja lahorunkoja tarkoituksella. Lahopuu on elintärkeää monille uhanalaisille lajeille. Yhdessä hakkuutähteiden kanssa se suojaa taimia sekä aluskasvillisuutta kulutukselta ja palauttaa ravinteet kiertoon. Vähemmän rakennetuilla alueilla voidaan tehdä polkuja ja pitkospuita ja käyttää istutuksissa alueelle tyypillisiä lajeja. Tärkeää on myös pensaskerroksen raivaus sekä suurten lahojen puiden kaataminen reittien varsilta. Hallitun hoitamattomuuden periaatetta voidaan soveltaa rakennettuja alueilta laajemmilla aloilla. Jos kaikki kulun esteet korjataan pois, tallaus kohdistuu kaikkialle. Vesien rannoille tulee jättää riittävän leveät suojavyöhykkeet. Opastuksen myötä kolopuut ja sammaloituneet maapuut alkavat näyttää yhä kiinnostavammilta. Esimerkiksi Wienin metsissä on kylttejä, joissa kerrotaan kulkijan olevan kovalla tuulella liikkeellä omalla vastuulla.
Tehokkaiden hoitotoimien perusteleminen turvallisuudella vaatii täsmennyksiä. Takaako reunuspensastojen laaja raivaaminen lisää liikkumatilaa ja -aikaa asukkaalle vai halutaanko pikemminkin perustella totuttua hoitonäkemystä. Ei ole näyttöä siitä, että tiheikköjen perkaaminen ja muut vastaavat hoitotoimet lisäisivät asukkaiden liikkumista pimeällä. Väkivallan pelko ei poistu fyysiseen ympäristöön puuttumalla. Rakennetussa ympäristössä esimerkiksi kameroiden asentaminen saattaa kääntyä itseään vastaan ja viestiä asukkaille: "Tämä paikka on vaarallinen" (Karisto & Tuominen 1993).
Vantaalla on esimerkkejä kohteista, joissa onnettomuudet ovat vähentyneet tai loppuneet, kun vesiaiheiden rannat on loivennettu ja romut korjattu pois vedestä. Luonnontilaiset rannat tulee jättää rakentamatta, ja ihmisen tuomat roskat on korjattava pois kuten rakennetuiltakin alueilta. Harjoittelemalla kiipeämistä, kahlaamista ja muuta seikkailemista lapset oppivat itse katsomaan ja varomaan hankalia paikkoja.
Valistuksella ja tiedotuksella voidaan esimerkiksi yhteistyössä ympäristötoimen kanssa tuoda esille taajamien ja kaupunkien viheralueiden luonnonarvoja: linnustoa, pikkunisäkkäitä, kasvistoa, hyönteisten ja kuoriaisten merkitystä kiertokululle, lahopuun ja kelon merkitystä elinympäristönä, veden kiertoa ja monikerroksista kasvillisuutta. Asukkaille voidaan järjestää retkiä ihailemaan keskustan liepeiden linnustoa tai kasvistoa, niitto- tai muita talkoita, tehdä kylttejä, opasteita, juttusarjoja lehtiin yhdessä ympäristötoimen tai alan järjestöjen ja harrastajien kanssa. Muun muassa Porissa, Turussa, Vantaalla ja Espoossa luonnonsuojeluyhdistys on hoitanut niittyä kunnan kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti. Ainakin Imatralla, Lappeenrannassa, Mikkelissä ja Turussa luonnonsuojeluyhdistys on järjestänyt yksin tai yhteistyössä kunnan kanssa kaupunkikasvi- ja linturetkiä.
Viheralueiden hoito- ja käyttöluokituksia uusittaessa kaikissa luokissa mietitään, miten luonnonolot ja ympäristön säästäminen voidaan ottaa huomioon. Tarkasteltavat asiat ovat erilaisia juhlapuistossa ja taajamametsässä. Pienpiirteisen vaihtelun salliminen on tärkeää myös tehokkaasti hoidetuissa puistoissa. On myös hankittava tietoa ja kehitettävä menetelmät hoidon räätälöimiselle paikan olosuhteiden mukaan. Viheralan työselityksiä ja teknisiä ohjeita ajantasaistettaessa otetaan ohjelmaan myös luonnonoloista nouseva räätälöity hoito ja luonnonvarojen säästävä käyttö.
Viheralueiden suunnittelussa ja hoidossa tulisi pyrkiä mahdollisimman pitkälti itsensä ylläpitävien alueiden luomiseen ja säilyttämiseen. Pienimmän mahdollisen puuttumisen periaate säästää resursseja, korostaa alueen paikallista luonnetta ja luo edellytykset kestävään viheralueiden suunnitteluun ja hoitoon. Ympäristöministeriöllä ja Suomen ympäristökeskuksella on tärkeä rooli viheralan tukemisessa haitallisten ympäristövaikutusten minimoinnissa, luonnonvarojen kulutuksen vähentämisessä ja hoidon räätälöinnissä paikallisia oloja vaalivaksi.
Kun vihertöitä tilataan konsulteilta koti- tai ulkomailta, on tarkasti määriteltävä työn tavoite myös luonnon kannalta. Töiden tilaamiseen, valvontaan ja vastaanottoon on luotava menetelmät, joissa vaalitaan paikallisia luonnonoloja ja pidetään kiinni määritellyistä monimuotoisuustavoitteista.