Maankäytön suunnittelussa eli kaavoituksessa pyritään sovittamaan yhteen erilaiset toiminnot ja tavoitteet. Parhaimmillaan maankäytön suunnittelu tarjoaa keinon sopia myös kaupunkien ja taajamien lähiluonnon ja rakentamattomien alueiden sijainnista ja olemuksesta. Maankäytön suunnittelussa tulee saada lisää painoarvoa muulle kuin rakennusten peittämäksi tarkoitetulle pinta-alalle. Tähän tarvitaan tahtoa, tietoa ja tiötä.
Kuntien tulisi olla johdonmukaisia laatiessaan tavoitekuvia, mainoslauseita ja käytännön suunnitelmia: loputtomiin ei voida sekä suunnitella rakentamisen ja elinkeinotoiminnan kasvua että markkinoida tontteja kunnan hienolla luonnolla. Yhdyskuntarakenteella on paikallinen tiiviyden yläraja, jonka ylittäminen huonontaa lähiympäristöä, vähentää viihtyvyyttä sekä lisää ympäristönhoidon ja haittojen torjunnan kustannuksia eikä välttämättä säästä energiaa tai vähennä liikennettä. Voidaan myös ajatella kaupungin olevan täynnä jossain vaiheessa; kasvuennusteiden ei tarvitse toteuttaa itseään. Kuntien keskinäinen kilpailu ja seudullisen suunnittelun heikkous saa aikaan kokonaisuuden kannalta huonoja ratkaisuja: kummallisia kasvusuuntia, vihervyöhykkeiden pirstoutumista, henkilöautoilun varassa olevia asuinalueita, tiivistämistä huonoihin paikkoihin. Mikään ei takaa, että kaupungin jonkin kasvullista maata olevan tontin rakentaminen säilyttää pirstoutumatonta metsää tai peltoa lähistön maaseudulla eikä edes kunnan sisällä välttämättä jonkin alueen rakentaminen takaa toisen säilymistä. Kuntien välillä ei tällaisia sopimuksia tehdä.
Yhdyskuntarakenteen tiivistäminen on keino saavuttaa ympäristöä vähemmän kuluttavia taajamia ja kaupunkeja. Tiivistäminen ei itsessään ole tavoite, vaan tavoitteena tulee olla energiankulutuksen, muiden luonnonvarojen kulutuksen ja liikenteen haittavaikutusten vähentäminen, kasvullisen maan säästeliäs käyttö rakentamiseen sekä taajaman ja kaupungin käytännön toimivuuden tasapuolinen tukeminen.
Koska tiivistämisellä voidaan tarkoittaa sekä maaseudun haja-asutusalueiden, kaavojen vielä toteutumattomien osien että vakiintuneen kaupungin rakennettujen alueiden tiivistämisrakentamista, on tarkkaan kuvattava mitä tiivistämisellä milloinkin halutaan saavuttaa. Tarkastelussa on otettava huomioon muun muassa energiankulutus, liikenneratkaisut, toimintojen sijoittuminen suhteessa toisiinsa, lähiluonnon biologiset, opetukselliset ja virkistykselliset puolet - ei yksin teknisen toimen putkikustannuksia. Tiivistämisen vaikutuksia arvioitaessa voitaisiin myös arvioida haittojen ja hyötyjen kohdistumista, ja niiden kasautuessa aina samoille tahoille tarkistaa suunnitelmia. Rakentamaton, kasvullinen maa-ala ja vakiintuneet luontolaikut ovat uusiutumaton luonnonvara taajamassa ja kaupungissa. Niiden kohtalo tulee tarkkaan punnita ja siksi on tiedettävä, mitä missäkin on. Maankäytön suunnittelun tehtävä on löytää sopivin käyttömuoto kullekin alueelle. Kunnan tulee myös käydä periaatteellinen keskustelu siitä, millainen ympäristö kokonaisuutena on tavoitteena.
Ruotsissa on todettu, että tiivistämistä on usein kaavailtu kerrostalovaltaisimmille alueille (Rådberg 1994). Nämä alueet edustavat Ruotsin kymmenessä suurimmassa kaupungissa vain noin kymmenystä pinta-alasta. Näiden alueiden tiivistäminen ei johda kaupungin tiivistymiseen kokonaisuutena. Rådberg jakoi Tukholman asuinalueet kuuteen tiiviysluokkaan (asuntoja/ ha). Kaksi tiiveintä luokkaa käsitti noin puolet kaikista asunnoista, mutta alle kymmenen prosenttia asuinaluepinta-alasta. Kaksi väljimmin rakennettua luokkaa taas käsitti kuusikymmentäviisi prosenttia asuinaluepinta-alasta ja vain neljätoista prosenttia asuntojen kokonaismäärästä. Rådbergin mukaan tarvitaan valikoivaa tiivistämistä ja valikoivaa väljentämistä. Suomen asuinalueiden tilannetta pidetään samankaltaisena Ruotsin kanssa. Norjalainen Peter Naess (1994) on vetäessään tutkimuksiaan yhteen todennut, että koko kaupungin rakennustapa luo puitteet energiankulutukselle. Hänen mukaansa siihen voidaan vaikuttaa asuinalueen rakentamisella vain rajoitetusti, ja siksi on tärkeää tarkastella koko kaupungin tiiviyttä. Tavoitteena tulisikin siis olla toiminnallinen, laadullinen tiivistäminen, jonka osana ovat lähiluontotavoitteet.
Kaiken tason kaavoitukseen ja kaavojen toteutussuunnitelmiin tulee saada lähiluontotavoitteet ja perustieto paikan luonnosta. Lähiluontotavoitteita ovat muun muassa luonnon ja viheralueiden yhtenäisyyden edistäminen sekä kunnan sisällä että suhteessa ympäröiviin alueisiin, virkistyksen ja opetuksen tarpeiden turvaaminen varmistamalla sopivien alueiden säilyminen riittävän lähellä käyttäjiä, vielä rakentamattomien rantojen turvaaminen taajamissa ja kaupungeissa ja alueellisesti ja paikallisesti arvokkaiden luontokohteiden ja tärkeiden pienympäristöjen aseman turvaaminen kaavassa. Suunnitelman toteuttamisen vaikutukset täytyy arvioida nimenomaan lähiluonnon kannalta ja pitkälläkin aikavälillä.
Taajama- ja kaupunkiluonnon tärkeiden kohteiden vaalimiseksi on paikallinen luontotieto otettava haltuun - puuttuvat tiedot on hankittava, hajallaan olevat on koottava ja tieto saatava suunnittelun ja päätöksenteon käyttöön. Ympäristölautakunnan tai muun kunnan ympäristöasioista vastaavan tahon on oltava aktiivinen.
Määriteltäviksi tulevia arvokkaita pienbiotoopeja voivat olla muun muassa metsänlaiteiden pensaikot ja tiheiköt, rikkaruohostot, ojien ja puron varret, pienvedet, kosteikot, rannat, katajikot, lehdot, vanhat metsät, metsäpaloalueet, niityt ja kallioalueet. Kulttuurihistorialliset kohteiden kuten kirkon, pappilan, kartanon, ruukin, linnan, sataman painolastikentän ja muiden vastaavien alueiden ympäristöt on myös säilytettävä.
Maankäytön suunnittelussa ja toteutuksessa tulee siirtyä vesien mahdollisimman nopean poisjohtamisen periaatteesta veden kiertokulun luonnonmukaistamiseen. Kuivatustekniikka, tulvasuojelu ja vesiensuojelu tulee toteuttaa ensisijaisesti minimoimalla peitetyn maan - katot, tiivistykset, asfaltti ja niin edelleen - kokonaispinta-ala. Rakennettavalta alueelta poistuva pintavesien määrä ei saa lisääntyä, eivätkä valuntahuiput kasvaa. Nämä tavoitteet edellyttävät vesitaseen laskemista suunnittelun yhteydessä.
Jokaisessa taajamassa ja kaupungissa tulisi olla ainakin yksi kokonaan luonnon ehdoilla kehittyvä kohde: esimerkiksi aarnialue, niitty, kosteikko tai ranta. Eri kohteet saattavat olla arvokkaita seudullisesti, koko kunnalle, kaupunginosalle, korttelille tai pihalle. Asukkaat ja erityisesti lapset ovat ammattilaisia ympäristön käytössä, heidän näkemyksensä tulee myös ottaa huomioon. Jos jokaisessa kaavassa todetaan menetettävän luontokohteen olevan alueelle tyypillistä, on myös otettava kantaa sen tyypillisen luonnon riittävyyteen.
Rakentamisaikaista ympäristöä tulee säästää mahdollisimman paljon. Rakennuspaikan luontoa ei saa muuttaa enempää kuin on välttämätöntä. Paikan luonnetta tulee mukailla tai korostaa, ei muuttaa toiseksi tai yrittää saada muistuttamaan muita paikkoja. Rakennus- ja toimenpidelupien sekä rakennusvalvonnan täytyy saada omat lähiluonnon laatutavoitteet. On määriteltävä, miten esimerkiksi korttelitasolla vaalitaan luontoa rakennuslupia myönnettäessä, miten paikalla oleva luonto on otettu huomioon pihapiirroksissa ja miten asiat toteutuvat rakennusvaiheessa. Lähiluontotavoitteet tulee saada myös katupiirroksiin ja toteutussuunnitelmiin. Tämän toteuttamiseksi tarvitaan valtakunnallisesti yhtenäiset kriteerit, oppaita ja koulutusta. Ympäristöministeriöllä, Suomen ympäristökeskuksella ja Suomen Kuntaliitolla on tärkeä rooli kehittämis- ja koulutustoiminnan edistämisessä.
Vuonna 1998 on käynnissä rakennuslain kokonaisuudistus. Vaikka uudistus ei läpäisisi eduskunnan käsittelyä, tietyt uudistustarpeet ovat yhä olemassa. Jos uudistus toteutuu, maankäyttö- ja rakennuslaki tulee saattaa käyttöön niin, että lain suomat mahdollisuudet luonnon monimuotoisuuden ja yhdyskuntarakenteen ekologisuuden toteuttamiseen tulevat käytäntöön. Monimuotoisuudelle ja ekologisuudelle tulee antaa todellista sisältöä kaavojen sisältövaatimuksia sovellettaessa. Lähitulevaisuudessa täytyy tutkimuksen pohjalta määritellä taajamien tärkeät elinympäristöt, jotka tulee saada lainsäädännön osaksi niin, että niiden vaaliminen on mahdollista.
Maankäytön suunnittelun osallistuminen ja vuorovaikutteisuus tulee ottaa vakavasti: osallistujien on voitava vaikuttaa suunnitteluun, osallistumisen täytyy alkaa riittävän ajoissa ja riittävän tyhjältä pöydältä. Osallistumisessa on pohdittava asukkaiden ja järjestöjen erilaisia rooleja ja otettava ne kaikki huomioon. Vuorovaikutteinen ja osallistuva suunnittelu on hidas oppimisprosessi, jossa täytyy pohtia sitä, millainen kuva vaikutusmahdollisuuksista annetaan ja käytännön järjestelyjä aikatauluista tilaisuuksien luonteeseen. Ammattitaitoisen suunnittelun tarve ei poistu vaan sen osaksi tulee vaikuttavan, osallistuvan suunnittelun osaaminen. Vastuu osallistumisen järjestelyistä on julkisella vallalla (Suomen säädöskokoelma 969/1995).
Suunnittelussa on hyödynnettävä kaavoitusjärjestelmän mahdollisuudet tehdä osayleis- ja yleiskaavoja, joissa viheralueet ovat vahvasti mukana. Suuri osa nykyisistä nk. viherkaavoista on kaavallisen päätöksenteon ulkopuolella, ja niiden status pitää vahvistaa. Ympäristöministeriöllä ja Suomen Kuntaliitolla on tärkeä rooli, kun kuntia opastetaan tekemään kaavoja, joissa rakentamattomalla maalla on oma tunnustettu arvonsa.
Liitto kannattaa lakiehdotuksen säädöstä kansallisista kaupunkipuistoista. Niiden toteutuksessa on punnitava, voidaanko tavoitteeksi asettaa nimenomaan monipuolisen, luonnon ja kulttuurin erilaisten kietoutumien esittäminen ja onko määrää syytä rajata niin tiukasti kuin ympäristöministeriö on alustavasti kaavaillut. Kansallisten kaupunkipuistojen on kuvattava lähiluonnon koko rikkautta!
Alueellisille ympäristökeskuksille tulee saada osaamista ja keinoja puuttua, opastaa, huomata ja seurata paikallista tilannetta ja valtakunnallisesti toistuvia lähiluonnon - monimuotoisuuden sekä opetus- ja virkistyskäytön - ongelmia. Alueelliset ympäristökeskukset voisivat tarjota edullista selvitystyötä maakunnallisia ja kunnallisia taajama- ja kaupunkiluonnon hoito- ja käyttösuunnitelmia tekeville sekä neuvontaa tukemaan kuntien omaa lähiluontotietoista suunnittelua.