Taajama- ja kaupunkiluonto muodostavat rikkaan kirjon erilaisia ympäristötyyppejä lähes luonnontilaisista voimakkaasti ihmisen muokkaamiin. Taajama- ja kaupunkiluonnossa, sen elinympäristöissä ja eliöpopulaatioissa toimivat samat luonnon kiertokulut kuin rakennetun alueen ulkopuolella. Nämä vaikuttavat taajamien eliöiden leviämiseen, esiintymisen ehtoihin, lisääntymiseen ja suhteisiin. Taajamia ja kaupunkeja ympäröivä luonto on myös kiinteässä vuorovaikutuksessa taajama- ja kaupunkiluonnon kanssa, eliöpopulaatioita häviää ja ilmestyy, leviää ja kukoistaa. Taajamassa on myös ihmistoiminnan synnyttämiä pienympäristöjä, esimerkiksi ruderaattialueita, joita ei ole muualla. Taajamaluonto antaa esimerkin kulttuurin ja luonnon vuorovaikutuksesta ja yhteenkietoutumisesta. Tekstissä käytetään lyhyyden vuoksi vain termiä taajamaluonto, ja sillä tarkoitetaan sekä kaupunki- että taajamaluontoa.
Maankäytön ja hoidon tarpeisiin on kehitetty erilaisia viheralueiden luokituksia, esimerkiksi ympäristöministeriön Taajaman viheralueet - käyttö- ja hoitoluokitus (1992). Nämä luokitukset kertovat alueen käyttöpaineesta tai hoitotavasta. Ne eivät ole riittäviä luonnon ja sen monimuotoisuuden arviointiin. Alueen biologisista ominaisuuksista ne kertovat hyvin vähän. Viheralue-käsite on määritelty lukuisin eri tavoin, milloin hoidon, maankäytön suunnittelun, milloin taas virkistyksen tai käytön näkökulmasta. Toisinaan esimerkiksi maa- ja metsätalousalueet, pihat ja ruderaattialueet ovat mukana, toisinaan eivät.
Viheralue-termiä määriteltäessä näkökulmana on usein alueen hoitaminen, muokkaaminen tai muuttaminen. Kaavamerkinnät ovat maankäytön suunnittelun merkintöjä alueen suunnitellusta ja käyttötarkoituksesta, luonnonoloista ne kertovat vähän. Taajamaluonnosta puhuttaessa lähtökohtana ovat alueen biologiset ominaisuudet riippumatta esimerkiksi kauneusarvosta tai ihmisen muutoshaluista. Viheralue on vain harvoin synonyymi taajamaluonnolle. Lähiluonnosta puhuttaessa lähtökohtana on luonnon ominaisuuksien ja ihmisen luontosuhteen yhteenkietoutuminen.
Tärkeitä taajamien vaalimisen kohteita ovat
luonnonsuojelullisesti arvokkaat kohteet, metsälain nimeämät
erityisen tärkeät elinympäristöt, luonnonsuojelulain
nimeämät suojellut luontotyypit, vesilain nimeämät alle
hehtaarin järvet ja lammet, pienet uomat ja purot sekä uhanalaisten
lajien elinympäristöt.
Taajamaluonnossa on myös omia luontotyyppejä, omia tärkeitä elinympäristöjä, joille ei löydy suoraa vastinetta alkuperäisluonnostamme. Niiden lajisto on osittain ihmisen mukana saapunutta, osin alkuperäistä lajistoamme. Tällaisia voivat olla muun muassa metsänlaiteiden pensaikot ja tiheiköt, rikkaruohostot, ojien ja puron varret, pienvedet, kosteikot, rannat, katajikot, lehdot, vanhat metsät, metsäpaloalueet, niityt, kallioalueet, vanhat puutarhat, pihat laiteineen, painolastikentät ja vanhat puutaloalueet.
Puistokulttuurimmekin piirissä voidaan ottaa luonnon monimuotoisuuden edistäminen yhdeksi lisäarvoksi: esimerkiksi lahopuut kääpien ja koristekasvit perhosten elinympäristöinä. Vanhojen talojen kivijalat, muurit tai kiviportaikot tarjoavat kasvupaikan yllättävän monelle kasville ja eliölle, joita osa on muinaistulokkaita, osa uustulokkaita, osa viljelykarkulaisia ja osa alkuperäislajistoa. Esimerkiksi Vanhassa Raumassa arvostetaan talojen lisäksi miljöön muitakin osia: alueen kasvistosta ja linnuista on tehty yleisöesitteet (Lampolahti 1998; Saarinen 1998).
Taajamaluonto on muun luonnon tapaan lajistoltaan paikallisesti ja ajallisesti ainutkertaista. Luonnontieteelliset kaupunkiekologiset tutkimukset ovat vahvistaneet, että kaupungeissa tavataan hämmästyttävän paljon kasvi- ja eläinlajeja. Paikallisen luonnon tutkimisessa ja seurannassa haetaan tietoa ihmisen aiheuttaman muutoksen laadusta, suunnasta ja pysyvyydestä, jotta voidaan löytää sopivat taajamaluonnon vaalimisen keinot ja alueet. Kaupungissa ja taajamassa ihmisen vaikutus on erityisen merkittävää. Valtakunnallisilla luokitteluilla ja tutkimuksilla haetaan kokonaistietoa taajamaluonnon tilasta.
Luonnontieteissä taajamaluonnon ympäristöjen luokittelu tehdään elollisen ja elottoman luonnon perusteella. Taajamaluontotiedon taso vaihtelee. Esimerkiksi Hämeenlinnan, Rovaniemen ja Oulun kasvistotietot ovat vuosikymmenten takaa. Sen sijaan Helsingin linnut (Pakkala, Tiainen & Pitkänen 1998) ja Vantaan kasvit (Ranta & Siitonen 1996) tunnetaan hyvin, ja nämä uudet selvitykset ovat välittömästi suunnittelun hyödynnettävissä, koska niihin sisältyy paikkatieto. Taajamien vähiä suojelualueita on kartoitettu erikseen. Yleensä parhaat tiedot koskevat putkilokasvilajistoa ja pesimä-, talvi- ja muuttolinnustoa, esimerkiksi nisäkkäistä on yleensä vain hajatietoa (esimerkiksi Lappalainen & Vuorisalo 1996; Liukko 1990).
Paikalliseen tiedon hankintaan suunnittelun ja suojelun perustaksi on jo sovellettavissa esimerkiksi Heikki Toivosen ja Anneli Leivon Kasvillisuus- ja kasvupaikkaluokitus (1997). Sitä on käytetty taajamaluonnon kasvillisuuskartoituksissa muun muassa Porissa, Paraisilla ja Joensuussa. Koska luokitteluyksiköt kuvaavat sekä kasvillisuutta että maankäyttöä, voivat kuviot muuttua jopa vuosittain.
Muita luokituksia erilaisiin tarkoituksiin ja erilaisin perustein on tehty esimerkiksi Vantaalla, pääkaupunkiseudulla ja Espoossa. Vantaalla tehtiin biotooppiluokitus Vantaan kaupunkisuunnittelun ja kaupunkiluonnon suojelun perustaksi; luokituksessa on 55 luokkaa (Ranta & Siitonen 1996). Pääkaupunkiseudulla tutkittiin urbaanien viheriöiden ekologista monipuolisuutta ja tutkimusalueet ryhmiteltiin hyönteisten tutkimisen kannalta mielekkäisiin luokkiin (Haila ym 1989). Etelä-Espoossa on tehty asemakaavoitettujen puistojen habitaattien luokittelu tavoitteena selvittää, miten kaavoittajat ottavat huomioon luonnonolot (Wuorenrinne 1993).
Kuntien paikkatietojärjestelmillä ei juurikaan vielä voi seurata taajamaluonnon tai viheralueiden määrää tai laadun muutoksia. Ympäristöatlakset ovat kunnan ympäristöaiheisia alueellisia tai paikallisia karttaesityksiä, joihin yhdistetään paikkojen ominaisuustietoja ja joilla voidaan seurata paikan ajallista muutosta. Toistaiseksi näitä on harvoissa kunnissa, ja luonnon- ja viheralueisiin liittyvät tiedot ovat muutenkin vain harvoin kiinnostuksen kohteena.
Suomessa puuttuu kattavaa tietoa taajamien tavallisten rakentamattomien alueiden ominaisluonteesta, niiden elinympäristötyypeistä sekä niillä vallitsevista lajistosuhteista. Taajamissa olevia luonnon elinympäristötyyppejä, esimerkiksi kasvillisuuden kasvupaikkatyyppejä, ei ole luonnontieteellisesti juurikaan tutkittu Suomessa. Puuttuva tieto vaikeuttaa maanlaajuisen kokonaiskuvan saamista. Urbaanien luontotyyppien olemuksien selvittämistä tarvitaan, jotta voidaan täydentää elinympäristöluokituksia, seurata ja verrata taajamaluonnon kehitystä sekä löytää oikeat vaalimisen keinot. Seurannan järjestäminen taajamaluonnon muutokselle on ensisijaisesti ympäristöministeriön ja Suomen ympäristökeskuksen tehtävä, jotta taajamaluonnon vaalimiseen saadaan selkeämmät pelivälineet. Samalla Suomen biologista monimuotoisuutta koskevan kansallisen toimintaohjelman kaupunki- ja taajamaluontokohtaa voidaan kehittää.
Luonnon monimuotoisuutta ja taajamaluontoa voidaan tarkastella eri tasoilla. Seututason asiat ovat välillisesti tärkeitä pienellekin osalle kaupunkia tai taajamaa. Seututasolla tarkastellaan luonnonalueiden yhtenäisyyttä ja luonnonsuojelualueita. Kuntatasolla tärkeitä ovat luonnonsuojelulliset asiat. Sellaisia ovat muun muassa eri laeissa mainitut tärkeät elinympäristöt tai muut vaalittavat kohteet, rakentamattomien rantojen säilyttäminen, uhanalaisten lajien esiintymisalueet, viherkäytävien huomioiminen ja metsien käytön ja hoidon määrittäminen. Kaupunginosan, kylän tai taajama-alueen tasolla tärkeää on hoitotapojen tarkastelu, takapihadiversiteetti eli kyse on usein asukkaiden luonnon monimuotoisuutta edistävistä tai vähentävistä ratkaisuista pihoilla ja kasvimailla. Yksityiskohtaisemmassa tarkastelussa otetaan huomioon myös ylemmän tason vaatimat asiat. (Liukko 1998). Edelleen voidaan tarkastelutasoiksi erottaa esimerkiksi kortteli, piha ja kukkapenkkitaso. Jokaisella tasolla tarkastellaan sille keskeisiä lähiluonnon elinvoimaisuuden sekä opetus- ja virkistyskäytön asioita.
Yrjö Haila (1995) on esittänyt seuraavanlaisen, edellisen kanssa samansuuntaisen jaottelun biologisen monimuotoisuuden vaalimisen mittakaavoista:
| Tarkastelutaso | Suojelusuunnittelu | Ekologiset ongelmat |
| Valtakunnan taso | suojeluohjelmat | erityiskohteet |
| Seudullinen taso | seutukaava | luontotyyppien pa-suhteet |
| Alueellinen taso | yleiskaava | tärkeiden luontotyypp.säil. |
| Paikallinen taso | asemakaava | pienpiirteinen vaihtelevuus |
| Toteutustaso | käytännön hoito | hallittu hoitamattomuus |
Heikki Wuorenrinne on alan pioneerina kuvannut Espoon metsäalan ja viheralueiden pirstoutumista historialliselta ajalta nykypäivään. Painotuotteessa on karttasarja Espoon metsäalan pirstoutumisesta 1750-luvulta 1990-luvulle. Samansuuntainen muutos on käynnissä kaikkialla rakennetuilla alueilla. Määrän lisäksi kiinnostavaa on alueiden laatu ja erityisesti ihmisen toimien aiheuttamien muutosten kauaskantoisuus ja pysyvyys.
Luonnon elinympäristöille voitaisiin periaatteessa antaa eloyhteisöjen omilla ehdoilla tapahtuvasta kehityksestä tehdyn arvion avulla teoreettisia vähimmäispinta-aloja. Nämä tosin riippuvat ympäristössä jatkuvasti tapahtuvista muutoksista sekä luontolaikkujen sijainnista ja koosta. Tällaista tietoa ei vielä ole riittävästi. Ennen tuon tiedon saamista ja käyttöönottamista on sovellettava varovaisuusperiaatetta, jonka mukaan ei hävitetä sellaista mitä ei tunneta.
Ihmisen kannalta taajamaluonnon oikean määrän hahmottaminen liittyy fyysiseen ja henkiseen terveyteen, viihtyvyyteen, luontosuhteen kehittymiseen ja paikkaan sitoutumiseen. On mahdoton määritellä yhtä oikeaa pinta-alaa. Koska vähentämispaineita kuitenkin on koko ajan ja koska kosketus lähellä olevaan luontoon luo perustan ympäristösuhteelle, on vähennystoimet perusteltava. Suunnitelmia tehtäessä on etukäteen tarkasteltava muutoksen jälkeistä tilannetta ja esitettävä korvaavat ulkoilu, virkistys, opetus, leikki, kävely ja muut vastaavat alueet. Esimerkiksi Lontoon Chiswickissä kaavoitettiin 1983 neljäkymmenvuotias metsittynyt vanhan rautatiealue Gunnerbury Triangle merkittäväksi luontoalueeksi teollisuusalueen sijaan, koska se oli Länsi-Lontoossa ainoa vastaava elinympäristö ja ihmisille sopiva luontokohde (The Greater London Council 1984). Biologisten seikkojen lisäksi ratkaisuun vaikutti vahvasti asukkaiden mahdollisuus kävellä, ulkoilla ja oppia alueella.
Viher- ja luonnonalueiden määrässä keskeistä on alueiden saavutettavuus, kuljettava etäisyys ja ylitettävät tai kierrettävät esteet. Etäisyys linnuntietä ei aina ole sama kuin esimerkiksi kävelyetäisyys. Edes jonkin alueen on oltava jokaisen asukkaan saavutettavissa kohtuullisessa kävelyajassa. Eri yhteyksissä on esitetty erilaisia lukuja viheralueiden etäisyydelle ja koolle, lähipuiston etäisyydeksi on muun muassa esitetty 280, 300 ja 500 metriä sekä viiden minuutin kävelyä (Harrison et al. 1995; Pouta & Heikkilä 1998; Box & Harrison 1993; Komiteamietintö 1973). Painotuotteen kuvassa on esitetty ajatus, jonka mukaan lähellä asuinpaikkaa olisi ainakin pieni puisto tai luontoalue (kuvassa esimerkiksi 150 metrin päässä kahden hehtaarin alue) ja etäisyyden kasvaessa viher- tai luontoalueen koko kasvaa.
Lasten sitoutuminen ympäristöön on aikuisia välittömämpää ja tehokkaampaa: kukapa muu taajama-asukas tuntisi kaikki lähitienoon nyppylät, pikkumetsiköt, puronuomat ja parkkipaikan pusikot. Pinta-alallisesti pienetkin luonnonalueet ovat lapsille tärkeitä, ja niiden merkitys tulisi tuoda esiin ja muistaa suunnittelussa.
Ruotsin Kalmarissa on tarkasteltu viheralueiden riittävyyttä,
laatua ja sijaintia pohtimalla alueiden merkitystä eri tasoilla. Alue
voidaan Ruotsin esimerkin mukaan hahmottaa korttelin, kaupunginosan tai
koko kaupungin kannalta. Huomio voidaan myös suunnata erityisesti koululaisten, lasten tai vanhusten virkistykseen ja terveyteen tai luonnon
monimuotoisuuteen ja kulttuurisen identiteettiin. Kaikista tarkasteluista
tehtiin oma kartta, joiden pohjalta analysoitiin uhkat, mahdollisuudet ja
toteuttamisen seuraukset. Tavoitteet ja visiot oli mietitty jo etukäteen.
Työn pohjalta tehtiin viherrakennekartta, jossa asetettiin asioita
arvojärjestykseen. Sitten voitiin luoda toimenpideohjelma talousarvioineen
ja muine tarpeellisine osineen. Työssä käytettiin paikkatietojärjestelmää
(Tallhage-Lönn 1994). Paikallisen luontotiedon hallinta myös lähiluonnon
kannalta on edellytys hyvään suunnitteluun.