Suomen luonnonsuojeluliiton Lähiluonto-ohjelma on laadittu tuomaan esille ja korostamaan lähiluonnon arvoa ja jäsentämään lähiluonnon vaalimisen keinoja.
Ohjelmassa määritellään, mitä lähiluonnolla ja taajamaluonnolla tarkoitetaan ja kuvataan toimia, joilla lähiluontoa voidaan vaalia maankäytön suunnittelussa. Lisäksi selvitetään tarvetta viheralan kehittämiseen niin, että luonto ja sen monimuotoisuus otetaan huomioon ja sitä kunnioitetaan viheralueiden suunnittelussa, rakentamisessa ja hoidossa. Samalla muistutetaan lähiluonnon arvosta ja tutkimustarpeista yhdyskuntarakennetta tiivistettäessä. Ohjelmassa tuodaan myös esille asukkaan vaikutusmahdollisuuksia.
Lähiluonto-ohjelman tarpeen synnyttivät kaupunkien ja taajamien luontoon, viheralueisiin ja virkistysmahdollisuuksiin kohdistuvat monet uhkat. Vihreä pinta-ala vähenee ja pirstoutuu taajamissa ja kaupungeissa köyhtyen ja yksipuolistuen samalla.
Kaupunki- ja taajamaluontotieto joko puuttuu tai sitä ei käytetä hyväksi. Luonnon kiertokulusta vieraantuneet arvot tuntuvat vahvistuvan suunnittelussa, toteutuksessa ja yhteiskunnan arjessa. Edes arvokkaiksi luokiteltujen luontokohteiden säilyminen ei ole itsestään selvää; vuodesta 1985 vuoteen 1997 Espoon valtakunnallisesti arvokkaista luontokohteista oli säilynyt muuttumattomina kolmekymmentä prosenttia, paikallisesti arvokkaista vajaat neljäkymmentä prosenttia (Hirvonen 1997). Tavallisen, esimerkiksi opetuksen, luontosuhteen ja virkistyksen kannalta tärkeän luonnon kohtaloa, ei yleensä ole edes seurattu taajamissa ja kaupungeissa.
Rakentaminen on merkittävä lajien uhanalaisuuden syy Suomessa. Sen merkitys on ollut selkeimmin kasvussa 1980-luvun lopussa ja 1990-luvulla. Rakentaminen lisää lajien ja elinympäristöjen uhanalaisuutta, vähentää ja pirstoo yhtenäisiä luonnonalueita sekä muuttaa elinympäristöjen laatua. Rakentaminen on tärkein uhanalaisuuden syy joka kahdeksannella ja yksi syy joka neljännellä uhanalaisella lajilla (yhteensä yli 640 lajia) (Komiteamietintö 1991). Kaupunki- ja taajamaluonnon suojeluun meitä velvoittaa myös Rio de Janeiron vuonna 1992 solmittu kansainvälinen yleissopimus biologisen monimuotoisuuden suojelemisesta. Sopimuksen mukaan myös ihmisen tehokkaassa käytössä olevilla alueilla täytyy vaalia luonnon monimuotoisuutta (Ympäristöministeriö 1997).
Taajama- ja kaupunkiluonnon arvostus on meillä vähäisempää kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa, mikä osaksi johtuu siitä, että meillä on muuta luontoa runsaammin jäljellä kuin hyvin tiheästi asutuissa maissa. Suomessa ollaan kuitenkin uudessa tilanteessa: kahdeksankymmentä prosenttia väestöstä asuu ja kasvaa taajamissa ja kaupungeissa. Samaan aikaan esimerkiksi vapaa-ajan henkilöautoliikenne on kasvanut merkittävästi, ja puolet henkilöautolla tehdyistä matkoista on alle kuusi kilometriä (Tielaitoksen henkilöliikennetutkimus 1993). Vinoutunutta on myös motorisoitujen harrastusten kuten moottorikelkkailun ja vesiskootteriajelun yleistyminen ja markkinointi luontoharrastuksina.
Yhä useammalle suomalaiselle kaupungin ja taajaman lähiluonto tarjoaa ainoan päivittäisen tai viikoittaisen kosketuksen muuhun kuin rakennettuun ympäristöön.
Lähiluonto-ohjelman keskeinen tavoite on lisätä lähiluonnon arvostusta kaupungeissa ja taajamissa. Lähiluonnon on oltava niin runsasta ja hyvinvoipaa, että se tarjoaa mahdollisuudet kokea arkipäivän luontoelämyksiä. Lähiluonnon elinvoiman on kummuttava siitä itsestään eikä ihmisen puuttumisesta luonnon kiertokulkuun.
Luonto on ihmisen elämän perusta myös urbaanissa yhteiskunnassa. On kauaskantoista, omaa kulttuuria ja elämän perustaa suojelevaa huolehtia nykyisten ja tulevien sukupolvien ympäristösuhteesta ja luonnon kiertokulkujen ymmärryksestä. Tarvittaessa on sovellettava varovaisuusperiaatetta, ettei tule tuhotuksi jotain minkä merkitystä ei tiedetä. Vaikutuksia ja suunnitelmia arvioitaessa tulee käyttää myös pitkää aikajännettä. Myös 2000-luvulla suomalaisella täytyy olla arkinen suhde luontoon, ei vain ihmisen järjestämään vihreään ympäristöön tai kaukomatkojen saloihin. Hallitusmuodon mukaan vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. Saman lain mukaan vastuu vaikutusmahdollisuuksien järjestämisestä on julkisella vallalla (Suomen Säädöskokoelma 969/1995).
Vaalimisen tavoitteena on yhtenäinen, elinvoimainen, riittävä ja elämyksellinen lähiluonto. Tavoitteiden saavuttamista on seurattava.