Nakertuuko kaupunkien luonto huomaamatta?
Nakertuuko kaupunkien luonto huomaamatta?
Luonnonsuojeluliitto järjesti syyskuussa Helsingissä seminaarin, jossa pohdittiin monimuotoisuuden mahdollisuuksia kaupunkien ja taajamien luonnossa. Keskusteluja alustivat niin luontotiedon tuottajat, maankäytön suunnittelijat, viheralueiden hoidon suunnittelijat kuin ympäristöpsykologit ja kansalaisjärjestöjen edustajat. Vaikkei tiiviistä ohjelmasta johtuen eri aiheissa päästy kovin syvälle, niin olipa kerrankin eri näkökulmien edustajat saatu samaan saliin. Seminaarin keskustelut siivittivät seuraavia ajatuksia.
Rakennetuilla alueilla ihminen ja luonto kohtaavat jatkuvasti. Elinympäristöt saattavat olla erilaisia kuin kaupungin ulkopuolella., mutta kyse on silti luonnosta. Kysymys mihin luonto loppuu on mielenkiintoinen: onko satavuotias tiukka muotopuisto pikkulintuineen ja syksyn kellastuvine lehtineen vähemmän luontoa?
Hyödyllisempää on kuitenkin miettiä ihmisen toimien vaikutuksia: niiden palautuvuutta, laajuutta, aikaa ja paikkaa riippumatta siitä, ollaanko kaupungissa vai sen ulkopuolella. Seminaarissa puhetta johtaneen, professori Yrjö Hailan mukaan ihmisen vaikutuksia on erityisen tärkeää pohtia juuri kaupungeissa.
Elinympäristöjen peruuttamattomat muutokset pienessäkin mittakaavassa ovat lopullisia. Pienten askelten terrori toimii tehokkaasti etenkin kaupungeissa: nakerretaan luonnon alueita vähän sieltä ja täältä. Nakertamista kuvaa Espoon kaupungin ympäristökeskuksen seuranta kunnan arvokkaiden luontokohteiden säilymisestä. Luontokohteet inventoitiin 1980-luvun puolivälissä. Tämän vuosikymmenen alussa kohteet käytiin uudestaan läpi, ja kuinka ollakaan: joka neljännessä oli tapahtunut luonnonarvoja vähentäviä muutoksia ja muutama oli hävinnyt kokonaan.
Seminaarissa tuli selvästi esille joidenkin maankäytön suunnittelijoiden toive täsmällisestä, yksinkertaisesta ja helppokäyttöisestä luontotiedosta. Biologien tulisi räätälöidä omat tietonsa maankäytön suunnittelijoiden käyttöön, kääntää ekologian teoriat helposti ymmärrettävään muotoon ja kertoa yksiselittteisesti, mihin asti yhdyskuntarakennetta saa tiivistää.
Tämä ei ole helppoa, sillä paikallisista elinympäristöistä kerätty luontotieto on vaikeasti yleistettävissä. Joidenkin tutkijoiden mielestä yleistäminen on jopa mahdotonta.
Kuitenkin ympäristöä rakennettaessa ja hoidettaessa käytetään paljon yleistäviä luokituksia, ja on voitava esittää yleisiä tavoitteita ja suuntaviivoja luonnonkin vaalimiseksi. Voidaan esimerkiksi listata taajamissa luonnonalueiden monimuotoisuuteen vaikuttavia tekijöitä kuten alueen koko, muoto, ikä, saavutettavuus, kasvillisuuden kerroksellisuus, karikkeen määrä ja laatu, maaperän ja lajiston alkuperä sekä käytön, hoitotoimien ja päästöjen aiheuttamat vaikutukset. On kuitenkin luovuttava uskosta lopullisten kokonaisratkaisujen löytymiseen, ja kehitettävä osaamista paikallisen ympäristön arviointiin perustuvaan joustavaan päätöksentekoon.
Toisaalta ekologit uskovat osaavansa laskea todennäköisyyksiä. Tämä vaatii kuitenkin paljon taustatyötä, tietopohjaa ja arvovalintoja. Minkä lajin häviämisen todennäköisyyttä halutaan milloinkin arvioida? Kuka työn kuluessa valitsee keskeisimmät tarkastelukohteet? Käytännössä ongelma on voimavarojen puute: aika harvalla kunnalla on käytössään ekologista asiantuntemusta.
Vielä kaksikymmentä vuotta sitten olisi voinut ehdottaa kunnanekologin viran perustamista, mutta nyt on osaamisen hankkimiseen mietittävä muita ratkaisuja.
Seminaarissa alustanut tutkija Ulla-Maija Liukko totesi osuvasti , ettei biodiversiteettiä eli biologisen luonnon monimuotoisuutta voi seurata tai tutkia sen osia kylläkin voi.
Siksi on tärkeää miettiä, millaista luontotietoa tarvitaan kulloinkin eri päätösten taustaksi. Tarvetta pitäisi pohtia yhteistyössä tiedon tuottajan ja käyttäjän kanssa. On tietysti parempi käyttää edes jo tehtyjä selvityksiä kuin olla käyttämättä mitään, mutta tavoitteena tulee olla luontotiedon tarpeen määrittely suunnittelua aloitettaessa.
Luontotiedon tuottamisen yhdistäminen suunnitteluprosessiin vaatii neuvotteluja, yhteistyötä ja käsitteiden selventämistä. Käytännössä erityisesti pienempien kuntien resurssipula vie pohjaa yhteistyöehdotuksilta "hyvä kun saadaan asiat ylipäänsä hoidettua" on usein kuultu toteamus. Toisaalta esimerkiksi pienen Kontiolahden kunnan Luonto, ympäristö ja maisema -selvitys toimenpidesuosituksineen tehtiin Joensuun yliopistossa. Joskus on kyse oikean yhteistyökumppanin löytymisestä.
Myös tuleva rakennuslakiuudistus tehnee ympäristöselvitykset yhä itsestään selvemmäksi osaksi suunnittelua. Pienten kuntien resurssipula voidaan ratkaista esimerkiksi lyömällä naapurien voimat yhteen, ja ostaa osaamista yhdessä.
Useimmiten ympäristön tärkeyttä hehkutetaan kuntien tavoiteohjelmissa ja vuosijuhlien puheissa tämän arvostuksen tulisi näkyä myös resurssien suuntaamisessa.
Kunnissa tulee ottaa tavoitteeksi tietoiset päätökset lähiympäristöä ja luontoa muuttavista toimenpiteistä. Jos tiivistämisrakentamista tarvitaan, on kattavasti arvioitava, minne rakentaminen suunnataan, ja mitä alueita säilytetään rakentamattomina. Asukkaiden viihtyminen lähiympäristössään parhaimmillaan vähentää tarvetta hakeutua kaupungin ulkopuolelle virkistäytymään. Toiminnan suunnittelun perustaksi tulee saada varovaisuusperiaate: ei kaikkea tarvitse tehdä, mitä ei erikseen ole osoitettu haitalliseksi. Yhteisen neuvottelupöydän perustaminen antaa mahdollisuudet perusteelliseen pohdintaan.
Viheralueiden hoidosta ja hoitamattomuudesta kuntalaisilta tuleva palaute on kestoaihe keskustelussa. Kaikenlaisia suuntauksia kannattavia asukkaita löytyy. Palaute usein annetaan sille, jonka kanssa ollaan samaa mieltä: hoitovaateista kerrotaan kaupunginpuutarhurille, tiheikön ihailusta taas luonnonsuojelupiirille tai -yhdistykselle.
Toisinaan kysytään, onko oikein veronmaksajia kohtaan muuttaa nykyistä hoitotapaa luonnonmukaisemmaksi. Yhtä hyvin voisi kysyä, onko kuntalaisten toiveita kysytty nykyistä hoitotapaa luotaessa.
Kunnissa pitäisikin keskustella ja pohtia yhä avoimemmin viheralueiden kohtelun periaatteita. On monia kuntia, joissa ei ole minkäänlaista hyväksyttyä suunnitelmaa alueiden hoidosta, vaan suunnitelma on hoidosta vastaavan henkilön päässä. On tarpeen kehittää vuorovaikutteista suunnittelua, jossa asukkaat ja järjestötkin pääsevät mukaan suunnitteluun.
Luonnon huomioonottaminen on vastuun kantamista myös tulevaisuuden ympäristöstä pohjavesi tai tulevat sukupolvet eivät soita puhelimella kuntaan antaakseen palautetta ympäristön kohtelusta. Katugalluppiin perustuva kuva tyytyväisyydestä ei siten kerro koko totuutta. Se ei myöskään tuo esiin vaihtoehtoja, miten asiat voisivat olla.
Anna Parkkari
Lähiluontosihteeri